tiistai 29. elokuuta 2017

Ihana ruusurusetti ja uinuva idea

Olen aina pitänyt lahjojen paketoimisesta. Ystävälleni väsäsin hänen syntymäpäiväkseen tälläisen vaaleanpunaisella ruusulla varustetun paketin. Ruusu syntyi vanhasta kunnon kreppipaperista, ja solmin silkkinauhasta rusetin sen ja sellofaanin ympärille. 

Olen jo jonkun aikaa miettinyt mielessäni, että riittäisiköhän aika ja innostus aloittaa ihan oma bloginsa näille näpertelyilleni 
englanniksi. Saisinko mahdollisisesti lukijoita tai peräti yhteistyökumppaneita? Materiaalia on kertynyt vuosien varrelta vaikka kuinka, joten siitä ei ihan heti tulisi pulaa. Olisi mielenkiintoista yrittää vähän erillaista bloggaamista.

MUTTA, en edes tiedä miten uutta blogiani mainostaisin, siis muualla kuin Suomessa. Pitäisi vissiin käyttää Pinterestiä ja Instagramia.
Onko kenelläkään kokemusta? Olen yrittänyt etsiä netistä tietoa, mutta en tunnu pääsevän puusta pitkälle.

Tämä blogi jatkuisi vanhaan tuttuun tapaansa ja suomeksi. Tekisi vain mieli koittaa kepillä jäätä, kun jonkin verran kokemusta bloggamisesta on kertynyt. Jos näpertelyblogi ei menesty, niin sitten lopetan. Pitäisikö yrittää? Osaisiko kukaan neuvoa, miten  toimisin? Kaikki neuvot otetaan kiitollisina vastaa.

Nimimerkillä Auta naista mäessä, älä mäen alla.
 
 
Idea lähti tästä...
 
 
Valmista tuli!
 


 
 

maanantai 28. elokuuta 2017

Mistä Irlanti puhuu?

No, Conor McGregorista tietysti. Kansa jakaantui tässä asiassa kahtia; toiset maksoivat SKY-tvlle ylimääräistä siitä ilosta, että saivat katsoa nyrkkeilyottelun livenä. Toiset taas eivät olisi katsoneet ottelua edes ilmaiseksi.
 
Taidatte arvata kumpaan ryhmään tämän blogin kirjoittaja kuuluu! Olisi nimittäin ollut tilaisuus, mutta tungin vain korvatulpat korviini ja käänsin kylkeäni. Alakerrassa kuulosti siltä, että kisakatsomo kokoontui paikalle hyvissä ajoin.

Pojille ja heidän ikäisilleen nämä nyrkkeilyottelut ovat sellaista sirkusviihdettä. Jos McGregor ei olisi irlantilainen, niin eivät varmasti keräisi kolehtia katsomisoikeuden maksuun.

Rahaa voi takoa monella tavalla, mutta sehän nyt tiedetään, että rikastuminen 9-17.00 työssä jää pelkäksi haaveeksi. McGregor muuten oli työtön putkimies, joka tappeli itsensä miljonääriksi.

Sunnuntainen ottelu Mayweathria vastaa rikastutti dublinilaista arvailujen mukaan 100 miljoonaa euroa, vaikka hän hävisi ottelun. Ehkä tuo summa vähentää kipuja, kun hän toipuu iskuista, parantelee mustelmiaan ja sylkee irronneita hampaita suustaan. Päähän osuneiden iskujen vaikutusta voi vain arvailla...

Jossain piireissä McGregor on ihailun kohde. Jos kysymys olisi omasta pojastani, niin mielummin haluaisin heidän tekevän töitä putkimiehenä, kuin hakkaavan toisia tai olemaan hakattavina. Vaikka siinä sivellä äitikin pääsisi varmasti miljoonien makuun!



 
 
 
 
 
 

lauantai 26. elokuuta 2017

Marimekkoa ja lankakerien loppuja

Haaveissa olisi kalustaa koko olohuone uudestaan. Saahan sitä aina haaveilla, vaan eipä tule tapahtumaan tänä vuonna, eikä ehkä ensikään... Siksipä ajatelin tehdä sellaisia pieniä ja piristäviä uudistuksia. Sohvakalusto siis on ja pysyy ruskeana, vaikka siihen olenkin täysin kyllästynyt. Pitää siis keksiä, jotain sen ympärille. 

Meillä olohuone on nimensä mukaan olohuone. Irlantilaiset eivät nimittäin välttämättä vietä omissa olohuoneissaan juurikaan aikaa. TV saattaa olla pienessä huoneessa, johon sitten ahtaudutaan istumaan, kun taas suurempi olohuone on tyhänä. 

Ystäväni kävi hakemassa minulle Marimekon kaksi haluamaani sohvatyynynpäällistä, jotka toin jo pääsiäisenä mukanani Suomesta. Tungin sisälle kaksi tyynyä, että sain niistä tarpeeksi muhkeat. Sohva kuitenkin mielestäni kaipasi vielä komannenkin tyynyn. Se syntyi neuloen!

Kai minä sitten olen hamsteri, kun lanka-arkussani on jos jonkin värisiä langanloppuja. Valitsin sieltä tyynypäällisten kanssa sopvia sävyjä ja aloin hommiin. Tämä tyynynpäällinen syntyi nopeasti, ilman minkäänlaista mallia. Tein kaksi 90 silmukkaista neiliötä ja kävin ostamassa  kirpparilta sisälle tyynyn. Virkkaisn kolme reunaa kiinni toisiinsa ja sitten työnsin tyynyn sisälle ja virkkasin viimeisen reunan kiinni. Tyynynpäällisen neulominen sujuu aloittelijaltakin! Lankojen ei tarvitse olla edes saman paksuisia ja oikeastaan onkin parempi jos ovat täysin erillaisia. Käytin tässä 3 1/2 kokoisia vartaita.

Lankoja on jäljellä edelleen vaikka kuinka, joten aloitin jo uuden tyynynpäällisen. Kun syksy saapuu oikein kunnolla, ajattelin opetella tekemään sukkia. Ostin Suomesta varastoon Seitsemää Veljestä-lankaa. Sukkaexpertti, eli oma äitini, on sanonut, että se on parasta sukkalankaa.

Seuraavat olohuoneen uudistukset ovat maton ja lampunvarjostimen vaihto. Eikös se niin ole, että hiljaa hyvää tulee? 

Onko ruutujen takana muita, joihin on iskenyt syksyyn kuuluva sisustusvimma? 




keskiviikko 23. elokuuta 2017

Luettu ja kuunneltu on...

Minulla on meneillään jonkinasteinen kirjavimma. Olen lukenut ja ennen kaikkea kuunnellut kirjoja, kirjojen perään. Kevään ja kesän aikana lenkit, matkat ja kotityöt ovat hoituneet äänikirjoja kuunnellen. Viime viikolla lahjoin itseäni uudella tabletilla, joka käy myös hyvin e-kirjojen lukemiseen. Vielä en ole ehtinyt sillä lukemaan, mutta kunhan saan Elena Ferranten Napoli-sarjan viimeisen kirjan luettua, ihan perinteisenä paperiversiona, "korkkaan" ensimmäisen e-kirjani.

Sairaalassakin aika kului ja kivut unohtuivat (ainakin melkein), kun löin luurit korville, ja lukijan rauhallinen ääni vei minut ihan muihin maailmoihin. Lukijoista ehdoton suosikkini on Erja Manto. Hänellä on aivan ihana ääni ja rauhallinen tapa lukea. 

Enni Mustonen on tämänhetkinen suosikkikirjailijani. Serkkuni suositteli minulle Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa, johon kovasti tykästyin. Kerrassaan sopivaa luettavaa näin Suomen juhliessa 100 itsenäistä vuotta. Näissä kirjoissa Suomea sen historiaa ja tunnettuja henkilöitä katsotaan kyökin puolelta ja palvelusväensilmin. Kirjoissa tulee tutuksi niin Topelius, Sibelius, Leino kuin Edelfeltkin. Kirjojen päähenkilön Idan elämä on tapahtumarikasta, mutta ennen kaikkea kovaa työtä. Aikaisia aamuja ja pitkäksi venyviä iltoja. Ida lypsää, kirnuaa, keittää, paistaa, säilöö, pesee pyykkejä, siivoaa... Lukijaa suorastaan "myötä"väsyttää se palvelusväen loputon työnmäärä. Kaiken aherruksen ja raadannan keskeltä ihmisistä löytyy myös se inhimillinen ja auttavainen puoli:omasta vähästä jaetaan myös toisille.  

Minulta on lukematta vielä sarjan viimeinen kirja nimeltään Ruokarouvan tytär. Sen pystyn onneksi lukemaan e-kirjana, kunhan vain aika antaa periksi. 

Enni Mustonen - Syrjästäkatsojan tarinoita:

Paimentyttö
Lapsenpiika
Emännöitsijä
Ruokarouva
Ruokarouvan tytär.


Toinen saman kirjailijan kirjasarja Järjen ja tunteen tarinoita sopii myös hyvin juhlavuoden lukemistoon. Tätä kirjasarjaa lukiessa avautuu mm Suomea repinyt veljessota naisten näkökulmasta katsottuna. Kirjojen naiset ovat vahvoja ja itsenäisiä suomalaisia naisia, jotka elävät keskellä aikakautta, jolloin Suomen kohtalo ratkaistaan...

Sarjan viimeinen kirja oli minulle pettymys, ja jätin sen kesken. Hyppäys nykyaikaan ei mielestäni tehnyt oikeutta hienosti kirjoitetulle ja mielenkiintoiselle sarjalle.   

Enni Mustonen -  Järjen ja tunteen tarinoita:

Sidotut
Sirpa Kähkönen on ollut minulle täysin vieras kirjailija, ja ihan sattumalta aloin kuuntelemaan Kuopio-sarjan ensimmäistä kirjaa. Näissä kirjoissa katsotaan Suomea ja sen lähihistoriaa punaisten puolelta. Tutustutaan kuopiolaisiin ja sivutaan myös juuriltaan kiskottujen evakkojen elämää. Pääosassa ovat naiset, jotka ovat jääneet arkea pyörittämään yksin, kuka mistäkin syystä.

Osa miehistä palaa rikkinäisinä vankilasta ja sodasta. Osa taas katoaa etsiessään paratiisiä idästä. Elämä ei ole helppoa, mutta pieniä ilonsäteitä siihen tuovat lapsen pehmeä poski, kuppi korviketta, tuore leipä, löytyt saunassa tai ystävän kanssa turinoiti. Sirpa Kähkösen kieli on niin rikasta ja kuvailevaa, että siitä ei voi olla pitämättä.

Sirpa Kähkönen - Kuopio-sarja: 


Mustat morsiammet
Rautayöt
Jään ja tulen kevät
Lakanasiivet
Neidonkenkä
Hietakehto
Tankkien kesä

Ja sitten Suomesta siirrymmekin Italiaan, ja tarkemmin sanottuna Napoliin. Salaperäisen italialaisen kirjalija Elena Ferranten Napoli-sarja on ehdoton must. Siihen jää pakostakin koukkuun. Kaksi ensimmäistä kirjaa on saatavilla suomennettuina, ja veikkaan, että kolmaskin ilmestyy pian. Kuutelin kaksi osaa suomeksi äänikirjoina ja kolmannen englanniksi. Neljättä osaa luen parhaillani,ja sen hain täältä kirjastosta.  

Kahden lapsuudenystävän Elenan ja Lilan elämät keitoutuvat, miehiä myöten, jatkuvasti yhteen. Napolissa sijaitsevassa korttelissa rakastutaan ja rakastetaan tulisesti. Ja vastaavasti vihataan palavasti ja suututaan tulisesti.Siellä autetaan ystävää ja tarpeen vaatiessa tapetaan. Väkivalta, henkinen ja ruumiillinen, on osa kortelin asukkaiden arkea. Kirjan päähenkilöstä, lahjakkaasta ja menestyvästä kirjalijasta Elenasta voisi sanoa, että tytön voi ottaa pois Napolista, mutta Napolia ei voi ottaa pois tytöstä... 

Näitä kirjoja lukiessa tulee pakottava tarve päästä Italiaan. Nyt. Heti.

Elena Ferrante - Napoli-sarja:

Loistava ystäväni
Uuden nimen tarina
Those who leave and those who stay
The story of the lost child

Italiasta kirjamatkani jatkui Turkkiin. Kesälomaani kuuluu aina kirjastossa käynti, ja tällä kertaa sieltä löysin Reeta Paakkisen uusimman Turkkia käsittelevän kirjan Kuun ja tähden mailla. Elämää Turkissa ja Kyproksella. Tuhti tietopakkaus kaikille Turkista ja Pohjois-Kyproksen turkkiliasesta osasta kiinnostuneille.

Muutama vuosi sitten luin hänen ensimmäisen kirjansa nimeltään Kotona Istanbulissa - Tositarinoita Turkista. Vaikka viimeinen kirja on kirjoitettu vasta 2015, on Turkissa tapahtunut senjälkeen paljon: pakolaiskriisi, terroristisikuja ja vallankaappausyritys. Tilanne elää, ja hetkessä kaikki voi muuttua. Turkissa asuvien elämä kuitenkin jatkuu, kaikesta huolimatta. Odotan innolla Reetan seuraavaa kirjaa.

Turkista hyppäsin vielä Islantiin ja lukemaan Satu Rämön hauskaa Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa-kirjaa. Se kuvaa hienosti tuon syrjäisen saaren luontoa, ihmisiä, kieltä ja muita ihmeellisyyksiä. Kun väkeä on saarella vain 300 000 ja risat, ei tuttuihin voi olla törmäämättä. Islannin ja Irlannin "talouskuplat" puhkesivat aikalailla samaan aikaan. Oli mielenkiintoista lukea mitä Islannissa silloin tapahtui.

Jos Napoli-sarjan kirjoja lukiessa tekee mieli lähteä Italiaan, niin tämän kirjan luettua voisin lähteä, ihan vain lyhyelle visiitille, Islantiin. Kauaa siellä en kuitenkaan haluasi viipyä, sillä syrjäinen maa on kallis ja sääkin on mitä on... 

Nyt aion siirtyä kuuntelemaan vaihteeksi dekkareita, ja aloitinkin jo Outi Pakkasen Helteestä. Sitä lukiessa tuli a. kuuma,b. nälkä ja c.halu kierrellä Helsingissä. Outi Pakkasen kirja on aina varma veto, sillä niistä nautin aina.

Koska lukuvimmani ei ota häipyäkseen, otetaan kirjavinkkejä mielellään vastaan! 



sunnuntai 20. elokuuta 2017

Päännollaus

Viime viikkoiset ja päiväiset tapahtumat, niin omassa pienessä elämässäni kuin maailmalla, ovat pyörineet päässäni karusellin lailla. Oli pakko päästä nollaamaan pää. Yleensä nollaus tapahtuu yksinkertaisesti ulkoilemalla. No, se ei tänään onnistunut, sillä vettä on satanut lähes koko päivän.

Onneksi lääkäri perjantaina antoi minulle luvan palata joogaamaan, joten joogasali ja siellä alkanut uusi tunti ratkaisivat ongelmani. En yleensä käy meditaatiotunneilla. Ihan vaan siitä syystä, että rentoutuminen ei ole koskaan ollut minulle mikään ongelma. Jos en pääse ulos luen tai kuuntelen kirjoja, teen käsitöitä tai kuuntelen vaikkapa musiikkia. Nyt kuitenkin tuntui, että omat konstit eivät riittäneeet. Niin paljon kaikenlaista negatiivistä söi sisältä.

Tunti, tai paremminkin puolitoistatuntinen, koostui kahdesta osasta. Ensin venyteltiin ja sitten rentoutettiin koko kroppa, alkaen varpaista ja päättyen päähän. Takana joku kuorsasi, minäkin liikuin siellä valveillaolon ja unen rajamailla. On muuten aika vaikeaa olla ajattelematta mitään muuta kuin omaa hengitystä. Jatkuvasti mieleen tulee joku, yleensä tekemistä tai reagointia vaativa, asia. Kuinkahan monta kertaa olen hengityksen sijaan miettinyt kauppalistaa ja seuraavan päivän ruokaa?

Tämän aamuinen päännollaus sujui hyvin, ja olo keveni huomattavasti. Ei, en voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, enkä voi ratkaista kaikkia maailman onglemia. Kesä on lomien puolesta ohi, enkä voi sillekkään mitään, että tänä vuonna en sukella syksyyn täynä energiaa. Jotkut asiat etenevät ja ongelmat ratkeavat (tai ovat ratkeamatta), omalla painollaan, eikä niihin voi juurikaan itse vaikuttaa. Pieni, mutta minulle iso asia on se, että on pakko kestää taas tämä vaihe, jolloin kunto on mitä on, eikä muu auta kun alkaa sitä vähitellen kohentamaan. Ensi viikonlopusta tulee parempi, päätin.

Ensin Barcelona ja sitten Suomen Turku. Käsittämätöntä, masentavaa ja surullista. Kun katsoo niiden nuorten terroristien tai terrorismistä epäiltyjen parikymppisten miesten kuvia, alkaa kylmäämään. Kaikilla elämä vasta aluillaan. Kai heilläkin oli, ennen perusteellista aivopesua, ihan tavallaisia haaveita ja unelmia.

Mikä karmea loppu uhreille ja heidän läheisilleen. Ei saisi pelätä, eikä jättää matkojaan tekemättä. Ei saisi, mutta kun Juniori lauantaina palasi Pariisista ja Ranskasta, huokaisin syvään helpotuksesta.

Lähetän tässä lopuksi vielä lämpimiä terveisiä kaikille turkulaisille lukijoilleni.




torstai 17. elokuuta 2017

Purkkeja ja purnukoita

Minun on hirveän vaikeaa heittää roskiin purkkeja ja rasioita. Eihän sitä koskaan voi tietää, milloin niille tulee käyttöä. Meidän miesten mielestä olen varsinainen hamsteri, koska kerään kaikenlaista (heidän mielestä) turhaa tavaraa.

Väärässä olivat, taas kerran. Lidlin jogurttipurkeista tuli pienellä vaivalla säilytyspaikka kynsilakkapulloille ja meikkisiveltimille. Jäätelörasialle löytyi myös käyttöä.

Päälystin rasiat tarrapaperilla. Jogurttipurkit tarvitsivat kaksi kerrosta päälystyspaperia peittämään jogurtit ja kreikat. Ihan kivat näistä tuli ja pienellä vaivalla.


maanantai 14. elokuuta 2017

Sunnuntaina

Kesän alussa päätimme, että teemme ahkerasti viikonloppuisin retkiä lähiympäristöön. No, eipä olla pahemmin retkeilty... Sunnuntaina meillä oli tyhjä talo, ja minä toipumisessa siinä pisteessä, että seinät tuntuivat kaatuvan päälle.

Lähdimme käymään Clonakilty- nimisessä viehättävässä pikkukaupungissa. Se on sarjassamme näitä ihania irlantilaista väripilkkuja. Läheiselle rannalle emme menneet, sillä aurinkoinen aamupäivä valitettavasti vaihtui tihkusateeksi. Niinpä istuskelimme kahvilassa ja söimme ylihintaiset sämpylät. Onhan se vähän kurjaa, kun turisteilla- joita kaupungilla oli paljon - rahastetaan.

Hyvää teki sunnuntaiajelu ja tänään palasinkin jo takaisin töihin.







lauantai 12. elokuuta 2017

Pariisin taivaan alta Bretagneen ja takaisin

Pariisin taivaan alla emme viipyneet kuin yhden yön. Minä en halunnut Pariisilta muuta kuin nähdä "sukulaiseni", joka ei siis ole ihan oikeasti minulle sukua, mutta enoni oli hänen tätinsä mies, joten eikö mekin olla melkein sukua? Silloin vuosia sitten, kun minä sen lyhyen ajan siellä asustin, tapasimme kerran jos toisenkin kaupungilla kahvikupin äärellä. Ajatelkaa, tämä pariisilaistunut rouva on asunut siellä jo 49 vuotta. Minusta on hauskaa kuunnella häntä, sillä hän puhuu suomea edelleen Turun murteella!






Ja siellähän hän minua jo odotteli hotellin respassa, kun saavuimme. Miehet lähtivät tutustumaan Montparnassen kaupunginosaan ja me pääsimme rauhassa vaihtamaan kuulumisia. Niitä viime vuosien ja aikojen iloisia ja vakavaksi vetäviäkin kuulumisia. Kiitos, P, kun tulit minua tapaamaan.

Juniori halusi vielä ennen nukkumaan menoa lähteä katsomaan jotain nähtävyyttä. Ilta oli jo pitkällä, mutta hyppäsimme metroon ja kävimme katsastamassa Norde Damea, ihan vain ulkoapäin.







Aamupäivällä kävimme hakemassa vuokra-auton, ja vähän aikaa pyörittyämme älysi navigaattorikin missä mennään ja matka kohti Bretagea alkoi. Pysähdyimme pariinkiin otteeseen, ja alkoi olla jo ilta, kun viimein saavuimme Locminen pieneen kylään. Juniorihan oli siellä alkuvuodesta koulun järjestämässä vaihdossa. Pojat sopivat keskenään, että tehdään sama uudestaan kesällä, ja me päätimme lähteä Junioria viemään. Saimme myös kutsun olla perheen luona yötä, jonka tietysti otimme kiitollisina vastaan.



Ilta sujui oikein mukavasti, vaikka meiltä ei ranska sujukkaan. Onneksi perheen äiti puhui kohtalaisesti englantia ja isäkin auttavasti. Heillä oli aivan ihana talo ja suuri piha. En kehdannut pyytää lupaa ottaa  talosta kuvia, kun olimme vasta tavanneet, vaikka mieli olisikin tehnyt!

He halusivat vielä viedä meidän aitoon bretagnelaiseen ravintolaan galetteja ja crepejä syömään. Ravintola sijaitsi kaupungissa nimeltään Vannes. Valitettavasti sinne saavuttuamme alkoi satamaan ja muutenkin oli jo niin pimeää, että emme nähneet kaupungia kunnolla.










Ihmettelin vähän, kun ravintolan pöydällä oli sellaisia suurehkoja kahvikuppeja ilman lautasia. Olikohan tarjoilija unohtanut ne pöytään? Sitten selvisi, että niistä juodaan paikallista makeaa siideriä. Jos olivat galetet ja crepet taivaallisia, niin makea omenasiideri, jota kaadettiin kannusta niihin kuppeihin, oli myös hyvää.






Seuraavana aamuna lähdimme tutustumaan lähiseutuun. Juniorin koulukaveri oli samaan aikaan Bretagesta mummulassa ja niinpä veimme hänet kaveriaan tapaamaan. Me jatkoimme matkaa viehättävään Pont Aveniin, jossa kävimme myös syömässä - erittäin hyvin! Juniorin kaverin mummo oli vienyt heidät rannalle Carnaceen ja kävimme hänet sieltä hakemassa, ennen kuin palasimme takaisin Locmineen.


















Illalla söimme pitkällä kaavalla ranskalaisittain, mukavan isäntäperheen luona, ja seuraavana aamuna olikin jo aika lähteä takaisin lentokentälle Pariisiin. Juniori jäi viikoksi perheen luokse ja lensi seuraavana sunnuntaina kaverinsa kanssa tänne Corkkiin.

Vaikka aikaa ei ollutkaan paljon, ehdimme kuitenkin nähdä paljon. Oikein mielelläni lähtisin, paremmalla ajalla, Bretagnea kiertämään ja crepejä syömään!


keskiviikko 9. elokuuta 2017

Ne ranskalaiset...

25 vuotta sitten katsoin autolautan kannelta, kun Ranska ja Calais jäivät taakse. Päätin silloin mielessäni, että ikäpäivänä en tuon maan kamaralle enää astu. Niin täynä oli Ranskaa ja ennen kaikkia ranskalaisia. Pitäköön maansa ja kielensä. No, olihan se Pariisi upea ja kaunis kaupunki, mutta kun siellä oli niitä tylyjä ja epäystävällisiä pariisilaisia. Sillä hetkellä Lontoo tuntui lähinnä paratiisiltä ja englantilaiset maailman ystävällisimmältä kansalta. Mieheni työkomennus Ranskassa oli päättynyt ja muuttokuorma lähti kohti Lontoota.

Vasta kymmenisen vuotta myöhemmin käväisin jälleen Ranskan maaperällä, matkustaessamme tunnelin ali Ranskan kautta Hollantiin. Ja vähän myöhemmin menin viikonloppumatkalle ihan Pariisiin asti. Sitten tuli taas pitkä tauko, kunnes tänä kesänä astuin jälleen Ranskanmaalle. Paljon aikaa kulunut ja vettä Seinessä virrannut.

Kun ensimmäinen pariisilainen minulle, pari viikkoa sitten, nakkeli niskojaan, olin purskahtaa nauruun. Eipä ole näissä niskojen nakkeluissa ja englannin osaamisessa asiat 20 vuodessa muuttuneet! Jos joku oli muuttunut, niin se olin minä. Luulen nimittäin ymmärtäväni nykyisin vähän paremmin ranskalaisia. Pariisi ja pariisilaiset ovat ihan oma lukunsa ja heitä ei pidä sekoittaa muihin ranskalaisiin, näin minulle on moneen kertaan sanottu.

Olen viime vuosina toiminut vähän niin kuin varaäitinä (heidän käyttämä terminsä, ei minun) lukuisille ranskalaisille opiskelijoille, jotka ovat olleet työharjottelussa työpaikallani. Nämä Lyonin alueelta kotosin olevat nuoret olleet kyllä todella fiksuja ja miellyttäviä tuttavuuksia. Ja, ai niin hyvätapaisia. Ranska on avautunut minulle aivan uudella tavalla.

Kerron täällä jo 15 vuotta asuneelle ranskalaiselle työkaverilleni, että olen lähdössä käymään hänen isiensä mailla. Päättivät sitten yhden opiskelijan kanssa, että minulle pitää opettaa, miten aito ranskalainen nakkelee kyllästyneen näköisenä niskojaan ja päästää suustaan sellaisen halveksivan pahauksen. Siinä vastapuolelle ei jää epäselväksi, kuinka toivottoman tyhmä tai väärässä hän on.   Että joku edes viitsii vaivata tai vastata noin idioottimaisesti... Harjoitus tekee mestarin, ja nyt minäkin osaan niskojen nakkelemisen jalon taidon.

Pariisilaisten asennevika on myös analysoitu. Suuri ongelma on tietysti vastapuolen, joko täysin puuttuva tai pahasti puuteellinen ranskan kieli. Kun pitkän työpäivän jälkeen aito pariisilainen kiitää kuumalla kadulla ihmisvilinässä, kohti tunkkaista metroasemaa, ei sitä jaksa alkaa turisteille neuvomaan, että missä se Eiffelin torni tai riemukaari sijaitsevat! Varsinkin jos näitä kysyjiä riittä jokapäivälle ja jokaiselle työmatkalle.

Ranska on suuri maa ja aikoinaan oli siirtomaineen vieläkin suurempi. Siellä on rannat ja alpit, suurkaupungit ja uinuvat kylät. Ei tarvitse lähteä edes aurinkoa tai lunta muualle etsimään. On varaa olla vähän omahyväinen, kun omassa maassa on kaikki! Miksi siis nähdä vaivaa kielten opiskelulla, kun ei tarvitse matkustaa muualle.

Meidän suurin ongelma oli yli 20 vuotta se, että meitä luultiin aina englantilaisiksi. Sitten mieheni oli vielä rakentamassa Pariisin kupeeseen Disneylandia, Yleistetään nyt taas, että ranskalaiset eivät kauheasti tykkää englantilaisista eivätkä amerikkalaisista. Mikki Hiirtä eikä Aku Ankkaa  Ranskaan haluttu.  Aloita siinä siinä sitten keskustelu, että anteeksi nyt kun teitä häiritsen (englanniksi), ja yritä nopeasti tehdä selväksi, että olen suomalainen ja tuo mieheni on ihan ehta irlantilainen.... Ja sitten vasta asiaan.

Yritin minä ranskaakin opiskella, mutta en siinä kauhean pitkälle päässyt. Se onkin sitten jo ihan oman postauksen arvoinen kokemus, sillä opetaja (joka myöhemmin sai kuulemma hermoromahduksen) huusi toiselle ruotsalaiselle opiskelijalle ja minulle, että siinä te kaksi toivotonta tapausta istutte vierekkäin. Ääntämisenne on aivan kamalaa, eikä se tule koskaan paranemaan. Kuuntelimme tätä purkausta suut auki ja myöhemmin tulimme siihen tulokseen, että ehkä open mies oli lähtenyt jonkun blondin matkaan... Meistä tuli sijaiskärsijöitä, vaikka ei se ääntäminen varmasti täydellistä ollutkaan!!!

Sellainenkin muisto tuli mieleen, että kun vihdoin muutimme takaisin Lontooseen ja olin ensimmäisiä kertoja Oxford Streetin metroasemalla, ranskalainen pariskunta lähestyi minua karttansa kanssa ja kysyi, että voisinko auttaa. Silloin päätin, että nyt on hetkeni koittanut. Oli tullut tilaisuuteni maksaa potut pottuina. Nakkelin niskojani ja vastasin tylysti, että en puhu ranksaa. Ai, että se silloin tuntui hyvältä...

Onneksi, vähän kun vanhigossa, olen joutunut antamaan Ranskalle tai se minulle, uuden tilaisuuden.
Pitkä viikonloppu sytytti halun tutustua maahan paremmin. Ranskaa tuskin alan enää opettelemaan, mutta en yhtään ihmettelisi, jos jo ensi vuonna palaisimme sinne lomalle. Juniori se onkin kunnostautunut ja lähtee sunnuntaina jo kolmannen kerran tänä vuonna Ranskaan. Täältä Corkista muuten lento Pariisiin kestää vain 1 h 20 min.





lauantai 5. elokuuta 2017

Sen poimin tuolta ojanpohjalta

Jotain hyvää siitä Suomen jäljessä laahaavasta kesästäkin oli: pääsin ihailemaan ojien kukkaloistoa.
Kävelylenkit sujuivat mukavammin, kun oli kukkia mitä ihailla ja kuvata.

Kauneinta katseltavaa olivat kylläkin lupiinit. Ovat ne vaan niin upean värisiä. Sitten kuulin, että niistä halutaan pästä eroon, vaikka niin kauniita ovatkin.

Teki mieli kerätä kaunis luonnonkukkakimppu ja tuoda se tänne! No, en tuonut, mutta onneksi on ojanpenkereistä paljon kuvia, joista saatan jonkun jopa suurennuttaa seinälle riippumaan.